Nukuin siis sohvalla ja mietin elämääni.
Mitä tästä saisin? Olin nuori, olin elossa ja kaikenlisäksi ajatteleva ihminen. Miksi siedin kaikkea sitä? Järjetöntä....! Öisin, nukkuessani sohvalla mietin usein mihin kaikkeen pystyisinkään. Kuinka voisin luoda itselleni uuden elämän, etsiä ihmisen, joka todella rakastaisi minua juuri sellaisena kuin olen. Tässä vaiheessa elämässäni on sumuinen kohta. Muistan nukkuneeni sohvalla, olleeni erittäin vaikea ihminen läheisilleni. Käyneen koulussa ja tehneeni asioita, mutta en kuitenkaan tiedä mitä todellisuudessa tapahtui. Selvisin päivästä toiseen, mietin ratkaisua ja sätin itseäni tyhmyydestäni.
Kerran mennessäni luennon tauolla käymään vessassa muistan ajatelleeni kristallin kirkkaasti, että "ihminen, joka tekee toiselle noin ei todellisuudessa rakasta kuin itseään". Kuulostaa kenties yksinkertaiselta mutta siinä tilanteessa se tuntui suurelta oivallukselta, asialta joka päästäisi minut pois kaikesta siitä paskasta.