Hakatuksi tuleminen aiheutti minulle usein häpeän tunteita. Häpesin sitä etten osannut suojella itseäni, etten osannut pakata tavaroitani ja jättää Heikki oman onnensa nojaan. Osittain tämä varamsti johtui siitä, että hyvät hetket joita oli toisinaan antoivat minulle uskoa ja voimaa siihen ettei Heikki ole pohjimmiltaan niin paha miltä vaikutta vaikka en kuitenkaan ollut mikään sinisilmäinen hänen tekojensa suhteen. Häpesin tilannetta ja varsinkin sitä, että asuessamme kerrostalossa kamppailujen äänet kuuluivat varmasti myös naapurasuntoihin. Minulla ei ollut tapana huutaa tai meluta vaikka Heikki olisi tehnyt mitä, sillä ajattelin ettei siitä ole mitään hyötyä ja olihan Heikki joskus myös oikein innostunut siitä, että huusin kivusta. Hakkaamisen jälkeisinä aamuina tuntui joskus todella häpeälliseltä lähteä ulos kotoa, olin varma, että kaikki naapurit tiesivät tasan tarkkaan mitä asunnossamme tapahtui ja säälivät minua. Loppuajasta en voinut katsoa naapureitani enää edes silmiin, kuljin vain ohi ja yritin tehdä jotain muuta, kirjoittaa vaikka tekstiviestiä niin etten nähnyt heitä eikä minun tarvinnut jäädä keskustelemaan. Tunsin, että olimme koko taloyhtiön häpeäpilkku, häiriötekijä vaikka minä en ollutkaan se joka melusi. Kuulostaa ehkä oudolta, olisi pitänyt ajatella vain itsensä pelastamista ja minä tuhlaan voimiani ajattelemalla sitä mitä naapurini kenties ajattelevat minusta. Itsensä pelastaminen menetti pikkuhiljaa merkityksenä ja kiinnitin huomioni yhä ihmeellisimpiin asioihin.