Ymmärsin joissan vaiheessa sen, että minun on pakko lähteä. Lopullisesti kai ymmärsin kaiken kauheuden maatessani yhteisen kotimme olohuoneen lattialle, yrtittäen suojata käsillä päätäni josta Heikki repi hiuksia suu hymyssä. Käperryin sikiö- asentoon ja toivoin ettei hän saisi vietyä kaikkea. Hiusten kiskomiseen kyllästyttään hän hakkasi päätäni lattiaan ja patteriin, kuunteli kun kalloni kumhateli. Minä en valittanut, olin huomannut, että valittaminen sai hänet vain innostumaan. Pääni iskeytyessä lattiaan toivoin, rukoilin että kalloni kuori olisi kova, sillä aivovamman syntymiseen ei tarvita kovinkaan kovaa iskua. Kun hänen ilonpitonsa tällä kertaa loppui raahauduin suihkuun. Istuin kylpyhuoneen lattialla ja pesin hiuksiani veden valuessa selkääni pitkin. Pesin niin hellävaroen kun pystyin, kosketin kipeää päänahkaani ja jokaisella kosketuskerralla sain ison tupun hiuksia käteeni. Kokosin ne kaikki ja itkin katkerasti. Kosketin käsivarsiani, katselin itseäni peilistä. Käsivarret olivat puristuksen jäljiltä punasiniset ja kipeät. Kaikki jäljet rajoittuivat kaulan ja alavatsan väliin, juuri sopivasti paidan alle. Kosketin itseäni vatsasta ja tunsin inhoa, oksensin ja olin varma, että tapan itseni jos en saa lähdetyksi.