Yhteisten illanviettojen yhteydessä yritin jossain vaiheessa puhua Heikin käytöksestä hänen ystävilleen. He eivät kuitenkaan tuntuneet aluksi uskovan tai ottavan mitään kantaa asiaan. Otin asian kuitenkin puheeksi yhä uudelleen ja uudelleen, tietenkin niin ettei Heikki ollut kuulemassa. Asiaan vaikutti varmasti se, että he kaikki olivat tunteneet Heikin paljon kauemmin kuin minut, he eivät halunneet uskoa ystävästään sellaisia kauheuksia mitä puolituntematon tyttö lateli. Jossan vaiheessa muutama Heikin ystävistä kuitenkin uskoi minua ja pohdimme yhdessä sitä mitä tilanteessa tulisi tehdä. Paikalla oli myös minun ystäviäni mutta kukaan meistä ei keksinyt miten tarttua tilanteeseen niin, että Heikki ymmärtäisi asian vakavuuden. Hänen ystävänsä tosin lupasivat ottaa asian puheeksi Heikin kanssa, mutta en laittanut suurtakaan toivoa niiden keskustelujen varaan. Eräänä iltana Heikki oli tavallista rauhattomamman oloinen. Syyksi selvisi hänen edellisiltainen keskustelunsa ystävänsä kanssa. Heikki ei pitänyt lainkaan siitä, että olin paljastanut hänen todellisen luonteensa ja kuten arvata saattoi iltamme päätyi taas perinteisesti kuristamiseen ja huutamiseen. Heikki kiskoi lisää hiuksiani ja vaikka kuinka olisin rukoillut hän ei helposti unohtanut sitä, kuinka olin hänen sanojensa mukaan pettänyt luottamuksen. Seuraavana aamuna otin yhteyden paikkaan, jossa sai neuvontaa rikosasioista. Lähinnä halusin tiedustella sitä kuinka kauan menee siihen, että pahoinpitely vanhenee rikosoikeudellisesti. Vastaukseksi sain muistaakseni, että kaksi vuotta. Tosin en koskaan ottanut yhteyttä poliisiin sillä Heikki sai minut aina uskomaan, ettei kukaan kuuntelisi minua, ei edes poliisi.