Tässä vaiheessa varmaankin monen mielessä käy kysymys enkö huomannut mitään etukäteen? Eivätkö hälytyskellot alkaneet soida missään vaiheessa? Alkoivat, mutta eivät tarpeeksi lujaa. Eivät niin lujaa, että olisivat estäneet minua lähtemästä kulkemaan tietä, joka eteeni avautui. Heikki oli aivan tavallinen suomalainen mies-tai niin minä ainakin luulin. Hänestä ei päällepäin olisi voinut kukaan uskoa sitä, mihin hän pystyi halutessaan. Heikki opiskeli korkeakoulussa, harrasti jonkinverran liikuntaa ja tuntui olevan hyvissä väleissä perheensä kanssa. Asia, joka soitti hälytyskellojani oli hänen hiljaisuutensa ja ujoutensa. Huomasin Heikin olevan epäsosiaalinen ja välttelevän sosiaalisia tilanteita ja kontakteja, mutta ajattelin sen olevan ohimenevä nuoruuden vaihe. Tutustuessani Heikin harvoihin kavereihin utelin ujoudesta, mutta he olivat tottuneet siihen eivätkä pitäneet sitä Heikin kohdalla mitenkään kummallisena, se oli siis yksi hänen luonteenpiirteistään. Tutustuimme kuluvan syksyn mittaan ja vasta eronneena, Heikin kauniisiin sanoihin ihastuneena en kiinnittänyt sen suurempaa huomiota hänen epäsosiaalisuuteensa. En ole koskaan ihastunut ihmisiin mitenkään suin päin ja tässä vaiheessa onkin syytä mainita, että tunsin Heikin melkein kaksi vuotta ennen kuin ryhdyimme seurustelemaan. En kuitenkaan näiden kahden vuoden aikana havainnut hänessä mitään väkivaltaisia piirteitä tai muutakaan tuleviin tapahtumiin viittaavaa.