Vaikka olen normaali ihminen niin väkivalta kuitenkin sumentaa todellisuudentajua. Väkivaltaan tottuu, sopeutuu ja sitä oppii sietämään. Väkivaltaisessa suhteessa eläessä ei aina jaksa ajatella sitä, että kaikila se ei onneksi ole samanlaista. Itse tilanteessa ei aina tajua, että minullakin voisi olla jotain muuta, joitan toisenlaista arkea. Tässä vaiheessa jo tiesin selvästi sen, että mitä pikemmin lähtisin, sitä parempi se olisi minulle. En jotenkin uskonut enää siihen, että Heikki lopettaisi tai tajuaisi tekonsa, toivoin vain ettei hän vahingoittaisi minua lopullisesti ennen kuin lähden. Puhuin Heikille joskus siitä, että lähden, jätän kaiken tämän paskan taakseni ja teen itseni onnelliseksi. Heikki vähätteli minua, uskotteli ettei kukaan mies voisi koskaan haluta elää kanssani, koska olen niin hirveä. Heikki vähätteli kaikki luonteenpiirteitäni, opiskelujani ja kaikkea mahdollista mistä ihmistä voi vain vähätellä. Jossain vaiheessa myös huomasin, että Heikin vanhemmat eivät enää pitäneetkään minusta. Aivan aluksi olin ollut heidän mielestään niin herttainen ja mukava tyttö, mutta kun muutimme yhteen olin muuttunut heidän silmissään kaameaksi naiseksi, joka ei ole hyväksi heidän pojalleen. Varovaiset vihjailut Heikin käytöksestä eivät tuntuneet menevän perille millään ja tästä tulinkin siihen johtopäätökseen, että vanhempiensa luona käydesään Heikki aina mustamaalasi minut täysin. Olin jo niin väsynyt tilanteeseen ettei minua kiinnostanut mitä Heikin vanhemmat tai muut sukulaiset minusta ajattelivat. Minulle riitti yksinkertaisesti se, että pysyin hengissä ja jaksoi elää päivästä päivään.