Jossain vaiheessa opin tunnistamaan Heikin raivokohtauksen jo siinä vaiheessa, kun se oli vasta nousemassa. Hän meni mielestäni ikään kuin psykoosiin, raivostui niin, että silmät laajenivat, hengitys tiheni ja kädet puristuivat nyrkkiin. Hän palautui ennalleen vasta, kun oli lopettanut hakkaamisen ja raivoamisen. Aikaa myöten lopetin raivokohtausten pelkäämisen, olin tottunut niihin, ne olivat minulle jokapäiväistä arkea ja olinkin vain päättänyt kerätä voimia lähtemistä varten. Toisinaan meillä oli toki mukavaakin, vietimme aikaa laittaen ruokaa tai vain kotona oleillen mutta kaiken mukavan katkaisi aina myrsky. Toisten kertomuksia perheväkivallasta lukiessani olin aina kuvitellut, että itse lähtisin ensimmäisen iskun jälkeen, mutta tilanteessa ollessani huomasin ettei lähteminen ollutkaan niin helppoa. Jossain vaiheessa Heikki keksi, että pitkät hiukseni olivat minulle arka paikka, hän ryhtyi raivokohtaustensa yhteydessä kiskomaan, repimään niitä niin, että hiuksia lähti tupoittain jokaisella kerralla. Mustelimista ja ruhjeista en ollut välittänyt, hiusteni kiskominen sai minut sensijaan vikisemään, joka vain innoitti Heikkiä. Koin,että hiukseni olivat kaunis puoleni, jota en saisi kovinkaan helposti takaisin jos hän ne minuta veisi.Hiukseni harvenivat jokaisen pahoinpitelyn yhteydessä ja lopuksi ne tuntuivat olevan vain puolet entisestä. Joitakin kertoja puolustaessani itseäni tuli Heikillekin jokunen mustelma, vahingossa, itsepuolustuksen yhteydessä, ja niistä hän sitten jaksoi syyllistää minua. Tässä vaiheessa rutiinitoimenpiteinä olivat kuristaminen, ja hiusten repiminen. Heikki ei koskaan vahingoittanut minua kasvojen alueelle, niin, että hänen tekosensa olisivat olleet kaikkien nähtävillä. Hän satutti vain alueille, joita toiset eivät voineet helposti havaita.