Vaikka tilanne oli kotonani mikä oli niin opiskelin silti koko ajan. Ajattelin, että jos jään tilanteessa paikoilleni niin sekoan aivan varmasti. Tein melkein 40 tunista opiskeluviikkoa ja sain kohtalaisen hyviä arvosanoja, jota varsinkin näin jälkikäteen ihmettelen suuresti. Monesti istuin luennolla itkua pidätellen ja niin, että saisin mahdollisimman hyvän asennon kipeiksi hakatuille lihaksilleni. Joskus jotkut luennoitsijat saattoivat kysyä luennon tauolla tai sen jälkeen, että kuinka voin, mutta harvoin, hyvin harvoin edes vihjasin siitä kuinka asiani todella olivat. Ajattelin, että jos ryhdyn heille siinä tilannettani tilittämään niin romahdan varmasti ja sen seurauksena joutuisin myös keskeyttämään tilapäisesti opikeluni. Yritin siis kaikesta huolimatta elää niin, että Heikin teot vaikuttaisivat mahdollisimman vähän kotimme ulkopuoliseen elämään. En tosin tuntenut koskaan vuokrakaksiotamme kodiksi, tunsin sen paikaksi jossa kaksi toisilleen vierasta ihmistä vain sattuvan olosuhteiden pakosta asumaan. Näihin aikoihin Heikillä oli toisinaan joitakin hyviäkin hetkiä, mutta lähestulkoon poikkeuksetta jokaista hyvää hetkeä seurasi aina kaksi huonoa.